Elegantti värikäs lasivarsi kasvaa pallokukkia (Alma Jantunen). Tähän poseidonin maisemaan ilmestyvät asennoilla keikaroivat metallijalkaiset lasihahmot nenäkoruineen (Johannes Rantasalo). Ne saavat palvelua klassisista suurista helmeilevien juomien keramiikkaruukuista tai joutuvat tyytymään haljenneiden tyhjyyteen (Jari Vesterinen).

Siirrytään pitkään aikaan, geologiaan ja siihen kivikaudella ilmestyvään ensimmäiseen kuvaan (Antero Kare). Täällä savi muotoillaan kuin Morandin lasipulloiksi, uunin kuumuudessa se kivettyy ja lopulta halkeilee seinälle Ajan virraksi (Pekka Paikkari). Silmuihin, versoihin ja puihin sisältyvä symboliikka (Mari Paikkari) on ehkä yksi osa teosta, josta emme vielä tiedä mitään: isä ja tytär toteuttavat yhteisteoksen joka valmistuu näyttelyn avajaisiin.

Eteemme asettuu palavan pääkallopuun valaisemaan maisemaan puupyssyin ja jousin aseistettu poikajoukko (Jarmo Mäkilä). Poika/pojat on joutunut haukan ja vuoristopukiksi naamioituneen puhutteluun tässä risukkojen ja epäpaikkojen sumuisessa maisemassa, jota painaa harmaus, pelko, pakonomaisuus, oudot rituaalit ja näköalattomuus.

Joudumme epätietoisuuden sietämisen testiin. Lasi on värikäs, kaunis, elegantti. Anagama -uunista nostettu ruukku tulee suoraan antiikista.  Metalli on steampunk, lasi soul ja funk. Posliini tekee oksan ja viittaa, niinkuin pojatkin, tuntuu kuin: “He tietävät jotain mitä me emme näe…”.

Yritämme törmäyttää kauniin ja ruman, psykologian ja sosiologian, ja sijoittaa ne sekä nykyhetken faktoihin että ajattomuuden kertomuksiin. Taidehan on oma todellisuutensa jossa mitä tahansa voi tapahtua.